Minä muutin uuteen kotiin ja se oli oikein hieno! Minä rakastin sitä pientä huonetta ja näköalaa järvelle. Minulla ei koskaan ollut ollut yhtä hienoa asuntoa, ei omaa kotia. Minä sisustin kotini kynttilöillä ja laitoin pöydälle avatun Raamatun. Toinen Raamattu, se kuluneempi, oli yöpöydälläni. Minulla ei ollut muuttolaatikoita eikä muuttokuormaa. Minä tulin vankilasta. Sielläkin oli pienet huoneet ja näköala kaltereiden takaa.

Talossa, kotini talossa, oli juhlat. Yhteiset juhlat kaikille asukkaille. Minutkin oli kutsuttu. Tai ei minua henkilökohtaisesti, mutta postiluukusta pudotetussa lapussa kutsuttiin asunnon 7 asukkaat yhteiseen juhlaan. Asukas asunnosta 7 olin minä. Minutkin oli siis kutsuttu. Ja minä menin.

Taloyhtiö oli hankkinut herkullista tarjottavaa. Minä maistelin kaikkea ja nautin vapaudestani päättää mitä syön. Muuan mies tuli kysymään kuka olen ja miksi olen niin iloinen? Eikös juhlissa kuulukin olla iloinen? Kerroin hänelle myös oikean syyn: Minulla oli oma koti ja vapaus elää. Minusta tuntui, että hän ei oikein ymmärtänyt minua. Juttelu tuntui mukavalta. Kerroin hänelle kuka olen ja mistä tulen. Hän lähti luotani. Minä olisin halunnut vielä jutella hänen kanssaan.

Olin yksin ihmisten keskellä. Minä ymmärsin olevani vapaa, todella vapaa ja uuden alussa. Kaikki entinen sai jäädä. Tunsin surua, sillä jotenkin aavistin, että ihmiset eivät tienneet mitä todellinen vapaus on. Koettaisin auttaa heitä ymmärtämään, olemaan pelkäämättä.

Rukoilin: ” Pyhä Jumala, anna kaikkien löytää vapaus ja rauha Sinussa. Poista turhat pelkomme. Anna avara ja rohkea sydän elääksemme Sinulle. Jumala, kuule rukoukseni poikasi Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.”

Anne Pulkka

Johtava diakoniaviranhaltija

Iisalmen seurakunta