”Toinen toistaan huonompi ihminen, kaipaa rakkautta kuitenkin, silloin särkynyt sielumme syntinen löytää toisestansa enkelin.”, laulaa Jope Ruonansuu. Jokainen ihminen kaipaa rakkautta, jota täällä maan päällä voi antaa vain toinen ihminen, lähimmäinen.

Me ihmiset emme ole kuin Aldous Huxleyn Uusi uljas maailma -romaanin lapset, joilla yksilöllisyys ei ole toivottavaa. Romaanin ihmiset kasvatetaan koeputkissa. Koeputkivaiheessa alfoille annostellaan huomattavasti enemmän älyä ja hieman enemmän yksilöllistä ulkonäköä kuin gammoille. Kaikki ovat tyytyväisiä, sillä koeputkissa aloitettu manipulointi täydennetään tehokkaalla aivopesulla ja sopeutuminen varmistetaan soma-nimisellä hyvinvointihuumeella. Vai onko meissä jo jotain piireteitä tällaisesta?

Voimme kysyä myös onko yksilöllisyyden vaaliminen mennyt jo yli ymmärryksemme? Tukehdummeko omaan mahdottomuuteemme, emmekä ymmärrä, että sitä mitä minä toivon itselleni, sitä minun olisi toivottava muillekin, lähimmäisilleni.

Vaikka mediassa kuinka huudettaisiin toistemme kunnioittamisen, auttamisen ym. perään se ei vain mene meidän kaaliimme. Miksi?  Olemmeko unohtaneet että olemme Luojamme kuvia, jotka on luotu suojelemaan, viljelemään ja varjelemaan maailmaa, jossa elämme ja samalla toinen toistamme.  

Lähimmäisen sunnuntai, taas kerran, tuo eteemme tämän problematiikan – Kuka on lähimmäiseni? Ketä minun tulisi pitää lähimmäisenäni? Sitä minun on kyseltävä aina uudestaan ja uudestaan.

”Ollaanko enkeleitä toisillemme? Siipiesi suojaan saanko painaa pään? Jos oomme enkeleitä toisillemme, saamme rakkautemme kestämään.”

Erja Vaarala-Saarenpää

tiedottaja