Elämää on elettävä melko paljon, ennen kuin monet asiat loksahtavat paikalleen. Ymmärsinkö aikanaan omien lasteni kasteen merkitystä sillä tavalla, miten se on nyt näyttäytynyt isoäitinä. Ehken ei kuitenkaan ole viisasta rypeä ajatuksessa ymmärsinkö vai enkö. Turhaan paukkuja siihen vain kulutan, joten eteenpäin.

Reilut pari vuotta sitten elämässäni kääntyi aivan uusi lehti. Minusta tuli mummo. Eliaksen isoäiti. Totta puhuen tämä pieni tulokas käänsi monelle muullekin lähipiiriin kuuluvalle uuden lehden. Katselen kuvakirjaa kastetilaisuudesta. Siinä lapsen vanhemmat sekä kummit laittavat siunaavat kätensä lapsen pään päälle. Olen vakuuttunut, että näiden käsien lisäksi lapsen pään päällä on vielä yksi käsi. Se käsi on voimakas, niin, se on kaikkivaltias. Se suojelee lasta pahalta. Se käsi on myös hyvin hellä, kaikkein hellin. Minä tiedän, että lapsi on turvassa. Se turva on toisenlaista mitä me lapsen ympärillä olevat ihmiset voimme hänelle antaa. Ajatus on huojentava.

Kun kotka opettaa poikasiaan lentämään, heittää se ne siipiensä kärjellä pesästä ja antaa niiden yrittää lentää syvyyden yllä. Pelokkaina ja epävarmoina poikaset yrittävät käyttää siipiään, joita ne eivät ole kokeilleet aikaisemmin. Mutta kotka lentää aivan poikasensa lähellä ja kun se väsyy, ottaa se sen selkäänsä ja kantaa sen voimakkailla siivillään takaisin pesään.

Samanlaista harjoituslentoa me useimmat ihmiset joudumme käymään lävitse koko elämämme. Kastettuina Kristuksen omina voimme kuitenkin luottaa siihen, että Hän ojentaa meille suojaavan kätensä. Sen käden turvassa voimme tehdä niin mahalaskuja kuin liitää korkeuksissa. Tarvitsee vain tarttua ojennettuun käteen.

Riitta Kaasinen
toimistopäällikkö
Ylä-Savon seurakuntayhtymä