Otsikkona on oma toisinto virren 442 kolmannen säkeistön lopusta. Niin minä kerran lauloin työntekijäkokouksen alkuhartaudessa. No, kyllähän asian voi noinkin ajatella. Kerran messun lopussa lauloimme negrospirituaalia ”Kuulkaa keitä Mestari”. Työtoveri kertoi minulle virren päätyttyä, että olin laulanut tähän tapaan: ”Sydän täynnä vilppiä Jumalan on näkevä”. Epäilemättä asia on näinkin, vaikka oikeasti virren sanat kuuluvat näin: ”Sydän vailla vilppiä Jumalan on näkevä.”

Tekevälle sattuu. Ei siinä useinkaan sen kummemmasta ole kysymys. Mutta jostain syystä itselle on usein vaikea antaa anteeksi. Itseä on siis vaikea armahtaa. Minä en enää osaa itkeä jokaista virhettäni, enkä tee sitä toistenkaan kohdalla. Virheistä voi oppia tai ainakin niille voi sitten myöhemmin nauraa. Elämä vain on liian vakava asia pilattavaksi tosikkomaisuudella.

Ajattelen, että ihminen on lähimpänä täydellisyyttä hyväksyessään oman epätäydellisyytensä. Se vaatii jonkinlaista kilvoittelua. Ihmiselle kun helpompi on luvata kuin täyttää.

Jumala on toisenlainen. Hän hyväksyy jo aikomuksenkin. Yhdennellätoista hetkellä sisään tullut otetaan vastaan aivan yhtä lämpimästi kuin jo ensimmäisellä hetkellä saapunut.

Jumala on armahtavaisuuden Isä ja runsaan lohdutuksen Jumala. Me olemme hänen kovapäisiä lapsiaan. Mutta Jumala, toisin kuin ihminen itse, tietää, ettei oppi mene perille takomalla lujaa.

Jumala on sama kaikille. Jos Jeesus on ystävä ystävällesi, se ei ole sinultakaan pois. Jumala rakastaa kaikkia yhtä paljon. Rakkaus voi peittää paljotkin synnit. Mikä ei ole mahdollista ihmiselle, on mahdollista Jumalalle.

Arto%20Penttinen_web_Pielaveden%20seurak

Arto Penttinen
kirkkoherra
Pielaveden seurakunta