Hautajaiset, kuoleman ja kuolevan kohtaaminen ovat seurakuntapapin perustyötä. Vaikka työ näiden asioiden parissa on ollut suhteellisen samanlaista 19 vuoden pappisurani aikana, suhteeni kuolemaan ja kuoleviin on muuttunut aika paljon näinä vuosina.

Suuri muutos tuli vuonna 2002, kun isäni kuoli. Järkytyksestä toivuttuani taju siitä, että hän on päässyt perille, lievensi huomattavasti omaa kuolemanpelkoani. Seurakuntalaisten lämpimät osanotot, esirukoukset ja myötätunnonosoitukset auttoivat jaksamaan pahimman yli. Silloin lohduttajasta tuli lohdutettava, ja pappi sai olla seurakuntansa kannettavana.

Tämän jälkeen kuolevan ihmisen kohtaamisestakin on tullut minulle luontevampaa. Kohtaamisen tunnetta on vaikea kuvailla. Se on jonkinlaista ohuella pinnalla viipymistä tämän- ja tuonpuoleisen välillä. Vaikka kohtaamisen hetki saattaa joskus olla henkisesti raskas, siitä jää aina rauhallinen ja hyvä mieli, että on voinut tehdä jotain jollekin arvokasta.

Varpaisjärven seurakunnassa on vuosittain n. 50 hautausta, joista seurakunnan oma pappi toimittaa n. 40. Hautajaisia on siis keskimäärin kerran viikossa. Saattaa toisinaan kuitenkin kulua kuukausikin ilman hautajaisia ja sitten viikon aikana tulla viisi vainajaa Varpaisjärven ruumishuoneelle. Olen ollut kahdeksan vuotta Varpaisjärven pappina, ja yhä enemmän siunaan vainajia, jotka ovat tulleet minulle tutuiksi – jopa ystäviksi – elinaikanaan. Siunaustilaisuudet ovat muuttuneet henkilökohtaisemmiksi.

Kerran erään muistotilaisuuden jälkeen muuan mies tuli kiittämään minua tilaisuudesta: ”Tämä oli niin mukava tillaisuus, että näitä pitäs järjestee usseemmin.” Yllättävää lausuntoa hän sitten selitti sillä, ettei ollut nähnyt hautajaisissa olleita sukulaisiaan vuosiin ja edellisestä kirkossa käynnistäkin oli jo kotva kulunut. Kertooko tämä jotain nykyajasta? Pitäisikö meidän pitää paremmin huolta elävistä läheisistämme ja nauttia hengellistä ravintoa useammin?

Olli%20Kortelainen_web_Varpaisj%C3%A4rve

Olli Kortelainen
kirkkoherra
Varpaisjärven seurakunta