Läpi elämän ihminen miettii omaa olemistaan: Mitä oikeasti haluan elämältä? Onko minulla tilaa ja mahdollisuuksia toteuttaa itseäni? Miten olen suhteessa toisiin ihmisiin? Mikä minua haavoittaa ja mikä ilahduttaa? Varsinkin elämän kriisivaiheissa tällaiset kysymykset saattavat nousta pohdinnan alle. Terapia- tai sielunhoitosuhteessa itsensä tutkiminen on olennainen osa työskentelyä. Yhdessä toisen kanssa on antoisaa ja helpottavaa purkaa olemassaolon syviä tuntoja. Itsetuntemus lisää omien rajojen tuntemista. On hyvä tiedostaa, mihin elämässäni voin suostua ja mihin en. On hyvä myös tiedostaa, että toinen piirtää rajansa toiseen kohtaan kuin minä ja silti voin häntä ihmisenä kunnioittaa.

Tämä sunnuntaipäivä kehottaa meitä tutkimaan itseämme Jumalan edessä. Se tuo uuden näkökulman itsetuntemukseen, nöyryyden näkökulman. Elämä ei pyörikään minun ympärilläni, vaan on olemassa jotakin suurempaa. On suostuttava siihen, että kaikki ei tapahdu tahtoni mukaisesti ja vaikka kuinka tarkasti suunnittelisin elämäni, en pysty sitä hallitsemaan. Yhteiselämä toisten kanssa perheessä, suvussa tai työyhteisössä tuo elämään uusia kuvioita tahdoinpa sitä tai en. Yhtäkkiä huomaan, että hyvin suunniteltu elämäni on sekaisin. Uusia asioita tulvii elämään ulkopuolelta, enkä voi kätkeytyä siilin tavoin piikkieni suojaan, vaikka haluaisin. Jumalan ulottuvuus elämässä merkitsee turvaa sekasorronkin keskellä. Elämässä on jotakin suurempaa, joka kannattelee. Jokaisessa elämän hetkessä, niin valossa kuin varjossa, pyhä Jumala itse on läsnä.

Itsensä tutkiminen Jumalan edessä merkitsee erityisesti nöyryyttä ottaa vastaan Jumalan armo yksin Jumalan lahjana. Ihmisellä on taipumus tehdä uskon asiastakin suoritus. Joillekin on helppoa määritellä, mikä on syntiä ja mikä ei ole. Varsinkin toisten elämää on helppoa mestaroida. Jumalan edessä olemme kuitenkin kaikki yhtä syntisiä. Tarvitsemme turvautumista Jumalan jatkuvaan armoon. Päivän evankeliumin (Matt. 21: 28-32) mukaan voi käydä jopa niin, että niiden vähäosaisten, jotka tietävät itsensä syntisiksi, on helpompi uskoa evankeliumi kuin heidän, jotka omassa erinomaisuudessaan eivät armoa tarvitse. Kysymys on koko ihmisen murtumisesta. Armo kuuluu heikoille.



Seija Koivusalo
sairaalapastori
Iisalmen seurakunta