tiistai, 22. maaliskuu 2016

Pietään pyhhee -kirjoitukset Iisalmen Sanomien verkkosivuilla

Ylä-Savon seurakuntayhtymän Pietään pyhhee -blogi on yhdistynyt Iisalmen Sanomien verkkosivulla julkaistavan "Seurakunnan arjesta" -blogin kanssa. Blogissa kerrotaan Ylä-Savon seurakuntayhtymän seurakunnissa tehtävästä arkisesta työstä, seurakunnan arjesta. Bloggarit ovat seurakunnan eri alojen työntekijöitä ja seurakunnan luottamushenkilöitä, jotka kirjoittavat näkökulmia, tarinoita ja ajatuksia omasta työstään seurakunnassa. 

Pietään pyhhee -kirjoitukset julkaistaan edelleen sunnuntain Iisalmen Sanomissa ja internetissä ne ovat luettavissa Iisalmen Sanomien verkkosivuilla täällä.

Antoisia lukuhetkiä!

 

maanantai, 7. maaliskuu 2016

”Taistelu on olemassa, mutta niin on Jumalakin”

Näin twiittasi legendaarisen poptähden David Bowien vaimo, Iman, Bowien kuolinpäivänä tammikuussa. David Bowieta muistelevissa kirjoituksissa kerrotaan, että hän joutui elämässään taistelemaan hylätyksi tulemisen, pelon ja ahdistuneisuuden tunteiden kanssa. Ehkä tämä vaimon valitsema muistolause kertoo jotain Bowien taistelusta, mutta myös siitä, kuinka hän saattoi saada lohtua siitä, että Jumala on kaiken hyvän, eheäksi tekevän ja rakkauden puolella.

Jumala on Jeesuksessa voittanut kaikki pahan vallat ja vaikka taistelu on olemassa, se ei ole hävitty. Elämässä voi olla monenlaista taistelua, esimerkiksi kipeiden tunteiden kanssa, kuten David Bowiella. Kristuksellekaan nämä tunteet eivät olleet tuntemattomia, huusihan Hän ristillä Jumalaa, jonka koki Hänet hylänneen. Tunteet itsessään eivät ole hyviä tai pahoja, mutta niistä voi seurata hyvää tai pahaa käytöksessämme. Esimerkiksi vihan takana on mielestäni psyykkinen kipu ja vihasta seuraa yleensä toista satuttavaa käytöstä. Kristus tahtoo eheyttää meidän tunne-elämämme kipuja ja haavoja. Usein tarvitaan toista ihmistä, kenties ammattilaista, Kristuksen avuksi mukaan mahdollistamaan tunne-elämän eheytyminen, jotta rakkaus voisi voittaa ihmisen elämässä.

Jeesuksen voitto ylettyy myös kuolemaan. Jokainen meistä, joka aikanaan jättää tämän maailman, saa iankaikkisen elämän toivon Jeesuksen ristinkuoleman ja ylösnousemuksen kautta.

Nyt paastonaikana voimme aivan erityisesti kysyä elämässämme, minkälaiseen taisteluun Jumala kutsuu meitä omassa elämässämme. Taisteluun irti riippuvuudesta tai yksinäisyyttä vastaan, kuuluuko kutsu sairaan tai yksinäisen luo? Onko tarvetta keventää elämää jostakin taakasta, syyllisyydestä tai tunnekuormasta? Entäpä jos kutsu kuuluukin lepoon ja hiljentymiseen, pois kiireestä ja itsensä ja lähimmäisen laiminlyömisestä? Paaston tarkoitus ei ole olla taakka vaan mahdollisuus, -mahdollisuus avata ja katsoa asioita Jumalan rakkauden näkökulmasta niin omassa kuin toisten elämässä.

web_Heikkinen_Heli%20%282%29.jpg

Heli Heikkinen
pastori
Iisalmen seurakunta

maanantai, 22. helmikuu 2016

Ajasta ikuisuuteen

Hautajaiset, kuoleman ja kuolevan kohtaaminen ovat seurakuntapapin perustyötä. Vaikka työ näiden asioiden parissa on ollut suhteellisen samanlaista 19 vuoden pappisurani aikana, suhteeni kuolemaan ja kuoleviin on muuttunut aika paljon näinä vuosina.

Suuri muutos tuli vuonna 2002, kun isäni kuoli. Järkytyksestä toivuttuani taju siitä, että hän on päässyt perille, lievensi huomattavasti omaa kuolemanpelkoani. Seurakuntalaisten lämpimät osanotot, esirukoukset ja myötätunnonosoitukset auttoivat jaksamaan pahimman yli. Silloin lohduttajasta tuli lohdutettava, ja pappi sai olla seurakuntansa kannettavana.

Tämän jälkeen kuolevan ihmisen kohtaamisestakin on tullut minulle luontevampaa. Kohtaamisen tunnetta on vaikea kuvailla. Se on jonkinlaista ohuella pinnalla viipymistä tämän- ja tuonpuoleisen välillä. Vaikka kohtaamisen hetki saattaa joskus olla henkisesti raskas, siitä jää aina rauhallinen ja hyvä mieli, että on voinut tehdä jotain jollekin arvokasta.

Varpaisjärven seurakunnassa on vuosittain n. 50 hautausta, joista seurakunnan oma pappi toimittaa n. 40. Hautajaisia on siis keskimäärin kerran viikossa. Saattaa toisinaan kuitenkin kulua kuukausikin ilman hautajaisia ja sitten viikon aikana tulla viisi vainajaa Varpaisjärven ruumishuoneelle. Olen ollut kahdeksan vuotta Varpaisjärven pappina, ja yhä enemmän siunaan vainajia, jotka ovat tulleet minulle tutuiksi – jopa ystäviksi – elinaikanaan. Siunaustilaisuudet ovat muuttuneet henkilökohtaisemmiksi.

Kerran erään muistotilaisuuden jälkeen muuan mies tuli kiittämään minua tilaisuudesta: ”Tämä oli niin mukava tillaisuus, että näitä pitäs järjestee usseemmin.” Yllättävää lausuntoa hän sitten selitti sillä, ettei ollut nähnyt hautajaisissa olleita sukulaisiaan vuosiin ja edellisestä kirkossa käynnistäkin oli jo kotva kulunut. Kertooko tämä jotain nykyajasta? Pitäisikö meidän pitää paremmin huolta elävistä läheisistämme ja nauttia hengellistä ravintoa useammin?

Olli%20Kortelainen_web_Varpaisj%C3%A4rve

Olli Kortelainen
kirkkoherra
Varpaisjärven seurakunta

 

maanantai, 15. helmikuu 2016

Hän huutaa minua

Vuosia sitten lensin Indonesian yllä kohti Australiaa Cathay Pacificin koneessa. Jossain vaiheessa höristin korviani ja kyselin mielessäni, että mahdoinko kuulla oman nimeni äsken koneen kaiuttimista. Sitten ajattelin, että kenelläpä näin kaukana kotoa minulla asiaa voisi olla. Kun kone sitten laskeutui määränpäähän, ilmeni että matkalaukkuni ei ollutkaan ehtinyt samaan koneeseen. Tämän kertoi heti siinä putken alkupäässä mies, jolla oli paperilapussa minun nimeni. Nimeni oli sittenkin taidettu lausua tuossa koneessa, tosin omituisesti ääntäen.

Joskus pientä hämmennystä on tuottanut, jos etunimikaimoja on ollut paikalla yksi tai jopa useampia. Pomppaan pystyyn kun nimeni sanotaan, ja hetkessä istahdan alas tajutessani, ettei kyse olekaan minusta.

Kuulemme tai luulemme kuulevamme, että joku ”huutaa” meidän peräämme. Ja kun tajuamme, että kyse onkin jostain toisesta, kohautamme hartioitamme ja jatkamme matkaa.

Tänään on ystävänpäivä. Hädässä ystävä tunnetaan, sanotaan. Tutussa laulussa kysytään: ”Mistä tunnet sä ystävän, onko oikea sulle hän?” Mikä on ero ystävän ja lähimmäisen välillä? Ainakin se ero on, että me olemme kaikki toistemme lähimmäisiä, mutta emme me kaikki ole toistemme ystäviä. Lähimmäiseksi synnytään, ystäviä valitaan. Mutta olipa tuo toinen sitten, lähimmäinen, ystävä, rutiköyhä, upporikas, maahanmuuttaja, turvapaikanhakija tai vaikka ylipainoinen tai anorektikko, on hän ennen kaikkea ihminen.

On tosiasia, että me emme arvota kaikkia samalla tavalla. Siinä me eroamme Jeesuksesta merkittävällä tavalla. Kun me tavan ihmiset olemme ystäviä keskenämme, tuntuu se melkein aina olevan pois joltakulta toiselta. Joku saa aina tuntea olevansa ulkopuolinen. Joku tuntee aina nahoissaan, ettei kuulu joukkoon. Jeesuksella on tilaa kaikille. Hän on kaikkien ystävä yhtä paljon. Hänellä on aikaa kaikille yhtä paljon.  Hän rakastaa kaikkia samalla rakkaudella, ja yhtä paljon.  

Tänään on ensimmäinen paastonajan sunnuntai. Paastonajassa seuraamme kärsivää Vapahtajaa ristintiellään. Paastonajassa seuraamme kärsivää Ystäväämme ristintiellään. Ihminen meissä, ihminen minussa huutaa: Näin ei saa tapahtua sinulle! Sillä kuka meistä aivan oikeasti tahtoo ystävän kärsivän! Mutta Jeesus tekee sen, mitä laki ei saata, kova sana ei yksikään. Jeesus tuli maailmaan ja sen pimeyteen, sillä ilman häntä emme tietä tiedä: ”Silloin sinun valosi puhkeaa näkyviin kuin aamunkoi ja hetkessä sinun haavasi kasvavat umpeen. Vanhurskaus itse kulkee sinun edelläsi ja Herran kirkkaus seuraa suojanasi. Ja Herra vastaa, kun kutsut häntä, kun huudat apua, hän sanoo: ”Tässä minä olen.”” (Jes. 58)

Tämän maailman hätä, kaukana, mutta myös lähellä huutaa minua, ja sinua. Melkeinpä haluaisin kehottaa: unohtakaa ystävät ja katsokaa lähimmäisiänne! Jos näemme vain ne, jotka ovat ystäviämme, on tässä maailmassa silloin aivan liikaa ulkopuolisia. Jos katsomme ystäviämme, tuttaviamme, outoja ja vieraita lähimmäisinämme, on harvempi ihminen silloin läpinäkyvän mutta läpipääsettömän lasiseinän takana.

Niin, jos joku huutaa sinua, hänellä voi olla sinulle asiaa, vaikka sinä et häntä tuntisikaan, ja vaikka hän lausuisi nimesi jotenkin oudosti.

Jeesuksella on varmasti sinulle asiaa. Jeesuksellakin on monia tapoja käytössään, kun hän kutsuu ihmistä yhteyteensä. Ja Jeesus tosiaan kutsuu ihmistä, sillä ei ole merkitystä, millainen tuo ihminen on meidän silmissämme. Ja tässä on myös meidän onnemme.

Arto%20Penttinen_web_Pielaveden%20seurak

Arto Penttinen
lääninrovasti
Pielaveden seurakunnan kirkkoherra

maanantai, 8. helmikuu 2016

Turhuuksia laskemaan

Lapsena mietittiin mitä kaikkea voi laskea: ainakin määrää, mäkeä, vettä raanasta ja kissan pihalle. 

Mitä laskiaisena lasketaan?

Siihenkin voi vastata monella eri tavalla. Tutuin tapa on se, että lähdetään pulkan kanssa laskiaismäkeen. Ennen vanhaan toivottiin pitkää liukua ja sen myötä kesällä pitkiä pellavia.

Kirkollisempi tapa on laskeutua paastoon. Vähentää herkkuja, turhuutta, kiirettä ja stressiä, jotta elämässä olisi enemmän tilaa jollekin tärkeämmälle: vaikkapa rukoukselle ja lähimmäiselle.

Kolmanneksi laskiainen tarkoittaa päivien laskemista. Paastopäiviä ennen pääsiäistä on neljäkymmentä. Ne alkavat laskiaistiistain jälkeen ja niihin ei lasketa sunnuntaita, koska ne ovat ylösnousemuksen juhlapäiviä.

Neljäkymmentä päivää on oikeastaan armollisen lyhyt aika kokeilla yksinkertaisempaa elämäntapaa. Elämme kohtalaisessa yltäkylläisyydessä, johon aika usein kuuluu monenlaista turhuutta. On helppoa langeta kuluttamisen houkutuksiin ja hankkia liian kallista tai tarpeetonta.

Mehän elämme sillä, että tuotamme ja myymme toisillemme tavaroita ja palveluita. Mitä enemmän työlläsi on kysyntää, sitä paremmin pärjäät. Tämä yksinkertainen tosiasia on johtanut niinsanottuun kulutusyhteiskuntaan. Mitä enemmän ostamme, sitä paremmin meillä menee. Siksi yritämme kaikin keinoin edistää sitä että kauppa käy.

Joskus sillä on surulliset seuraukset. Joku velkaantuu liikaa ajatellessaan, että on hankittava kaikki se, mitä muillakin näyttää olevan. Joku suree sitä, ettei ole varaa ostaa lapsille niitä merkkivaatteita tai hienonta kännykkää, joita kaikki kehuvat.

Paastonaika kutsuu meitä laskemaan elämämme turhuuksia. Tarvitsemmeko todellakin tätä kaikkea? Onko se viimeisin malli ja suosituin merkki oikeasti parempi? Käytänkö aikaani liikaa hankkiakseni rahaa, jotta voisin ostaa sellaista jota en tarvitse ja joka ei tee minua onnellisemmaksi? Mikä elämässäni oikeasti tekee minut tyytyväiseksi, mitä oikeasti haluan elämältä?

Paasto on tämän pohtimista. Harva katuu kuolinvuoteellaan sitä, että teki liian vähän töitä tai hankki liian vähän rahaa ja tavaraa. Monet katuvat sitä, että viettivät liian vähän aikaa perheen ja rakkaiden ihmisten kanssa.

Paastonaika on katumuksen aikaa. On parempi katua silloin, kun vielä ehtii muuttaa jotakin.​

Lauri%20J%C3%A4ntti_web_Lapinlahden%20se

Lauri Jäntti
kirkkoherra
Lapinlahden seurakunta